Syksy tulee!

Niin se vain menee nopeasti kesä ohitse ja syksy on nyt täällä. Aamuisin, kun menee ulos, talven haistaa ilmasta. Toisaalta talven näkee myös taivaalla, kun linnut lentävät sitä pakoon kohti etelää. Rakastan syksyssä tosin aamuja, kun juna kulkee sumuisten peltojen lävitse. Sumussa on kellertävä hehku, kun aamuauringon ensimmäiset säteet hohkaavat sen lävitse muodostaen unenomaisia hahmoja. Silloin ei halua nukkua, vaan katsoa maisemaa...

Olemme myös kärsineet taas juoksutkin tässä välissä, joten kirjoittamisen aiheet ovat olleet hyvin vähissä. Kertomisen voisi muokata muotoon: työ-arki-viikonloppu. Viikot ovat olleet työpainoitteisia ja kiireisiä. Illat ovat menneet koiran tai töiden kanssa tolskatessa. Viikonlopuille olemme aina sopineet suurimman osan menoista, joita viikolla emme ole ehtineet/jaksaneet/halunneet tehdä.

Viivi on tosin ollut todella reipas koira, vaikka juoksut olivatkin. Kun päästin neidin vapaaksi ensimmäisen kerran kolmeen viikkoon, ilo oli suunnaton. Viivi juoksi pitkin peltoa kuin huutaen: "Katsokaa näitä tassuja! Kuinka ne kiitävätkään!"

Tassujen vauhtia pääsimme kokeilemaan "perinteisellä" ruskaretkellämme Rokualle. Mukaan lähti taas kaverimme Teemu, joka oli suunnitellut meille reittimme. Vaeltelimme lähemmäs 15 km matkan -- toisin kuin aluksi luulin. Mietinkin, miksi olin niin väsynyt, koska aluksi luulin, että vaelsimme vain noin 5-7 km. Kuntoni ei ollutkaan siis huono, vaan virhe oli mittasuhteissa. :D

Vaelluksella neiti nautti vapaudestaan, koska pidin neidin vapaana suurimman osan ajasta. Mäkiä juostiin hurjaa vauhtia ylös ja alas, joten kuntoa riitti. Puuskutuksen tosin näki siinä, kuinka paljon vettä kului matkan aikana. Välillä ongelmia aiheutti se, että tassujen väliin meni ikäviä neulasia tai muurahaisia. Ongelmallista oli myös valita seura, kun esimerkiksi pojat menivät kuvaamaan jotain supan pohjaa ja minä lähdin kiipeämään mäkeä takaisin ylös. Viivillä oli kovat pohdinnat aina silloin mielessä, kummassa seurassa haluan ollakaan. Silloin eivät pienet aivot auttaneet, vaan paimennusvietti vei voiton --> Juoksen vuoroin vieraissa.

Neiti nukkuikin sitten reissun jälkeen koko lopun viikonlopun. Shelttilenkkikin sunnuntaina meinasi mennä hieman koomassa.

Juoksut sopivat tosin hyvin kuvaan myös siinä, että ne osuivat mukavasti keskelle agilityharjoitusten taukoa - KIITOS Kirsille ja Jukalle, kun olivat sopineet lomamatkansa juuri tuohon saumaan. Harjoitustauko loppui viime maanantaina, jolloin oli tauon jälkeen ensimmäiset harjoitukset. Harjoituksissa huomasi, että Viivi oli jo odottanut näitä harjoituksia alkavaksi. Jokaisen jonotuksen aikana neiti oli niin rauhaton, kun ei päässyt hyppimään. Välillä neiti haukkui toisten vuorolla - kuin kannustaen, että: "Mene jo se loppuun, kohta on minun vuoroni!!"

Olimme Kirsin erikoisoppilaita siinä, kun meillä oli hankaluuksia viime kerralla A-esteen, sillan ja keinun kanssa. Emme menneet niitä, kun muut tekivät sitä, vaan harjoittelimme hyppyjä ja putkia sekä muuria. Neiti nautti kauheasti niistäkin. Harjoitusten lopuksi pääsimme kokeilemaan A-estettä. Kun Viivi pääsi asiasta selville, mitä pitää tehdä. Se alkoi luontua. Neiti on ihanan unohtavainen! Kyllä me vielä näytämme, että me osaamme. Viivissä on se ihanuus, että koska olen sen pennusta asti opettanut olemaan paikallaan ja odottamaan kärsivällisesti, se tekee sen mukisematta. Toisilla koirilla se on monesti se vaikeus. Viivi myös kuuntelee käskyjä, eikä hökellä omiaan. Se on ihanaa tässä neidissä. Kannatti siis lukea kaikki koiraopukset ennen hankintaa.

Tästä sitten kolmanteen --> Olemme päättäneet hankkia toisen koiran. Koirakuume on kasvanut perheessämme sen verran suureksi, että haluamme perheeseemme toisen koiran sulostuttamaan elämäämme. Toisaalta toinen koira voisi olla myös Viiville hyväksi, että neiti ei muodostaisi itselleen pahaa mustasukkaisuutta vanhetessaan ja toisaalta kaveri on aina kaveri. Eklundien farmi siis toivottavasti on kasvanut vuoden päästä yhdellä.

Liikuntaviikonloppu 11.10.2009

Tämä viikonloppu meni lenkkeilessä maailmalla: lauantaina Rokualla 10 km ja sunnuntaina shelttilenkkeillen Haukkukeitaalla.

Lauantaina destination Rokua

Olimme sopineet Hailuoto-reissun jälkeen, että lähtisimme uudelle reissulle Teemun kanssa. Valitsimme kohteeksemme Rokuan kauniin hiekkadyynimaiseman. Petrille Rokua ei ollut kovin tuttu, koska hän oli käynyt siellä vain pienenä, eikä muistanut paikasta mitään. Minulla oli lähempiä muistikuvia, kun ramppasimme siellä eräänä kesänä aika paljon. Paikat tulivat tutuiksi silloin.

Teemu saapui meille Kempeleeseen klo 11 ja lähdimme sitten siitä matkaan n. klo 12. Rokualle on Kempeleestä n. 88 km, joten aikaa meni noin tunteroinen, kun ajoimme sinne. Rokua on siitä hassu paikka, että niitä korkeuseroja ei tajua, kun Rokuantielle kääntyy. Vasta n. kilometrin päässä risteyksestä alkaa tapahtua - maisema muuttuu ns. mäkiseksi - se nousee aivan ihmeellisesti siitä maalaisseudusta, joka sitä paikkaa ympäröi.

Ajoimme aluksi Opastuskeskus Suppaan. Siellä oli näytillä paikan korkeuskartta eli se kertoi aika mukavasti paikan korkeuserot ja maastorakenteen. Otimme myös muutaman esitteen mukaan. Teemu oli tosin tehnyt "retkenjohtajana" tarkan suunnitelman, miten kulkisimme siellä, joten sen enempää karttoja sun muita me emme tarvinneet.

Välimatka Rokuan kuntokeskukselta Suppaan on lyhyt, mutta mutkainen. Petriä alkoi sitten lapsettaa matkalla ja mutkia piti ajaa rallimiehen elkein. Tuloksena oli Viivin oksennukset Hennan syliin. Onneksi ne tulivat syliin eikä auton nahkapenkeille. Viivi antoi siis lentävän vastalauseen miehen ralliautoiluun. Loppumatka pitikin sitten ajaa hissukseen.

Lopulta pääsimme Rokuanhoville, mistä aloittaisimme patikoinnin. Päätimme kiertää osan Keisarinkierrosta siten, että näkisimme ainakin muutaman supan, järvet, kävisimme korkeimmassa kohdassa eli Pookivaarassa sekä kulkisimme Syvyyden kaivon ja Vaulujärven kautta takaisin Hoville. Matkaa tulisi n. 10 km.

Matkalla oli nousua ja laskua ihan mukavasti. Meinasi välillä voimat mennä ihan kokonaan, kun juoksin tytön perässä rinteitä ylös ja alas. Valitettavasti tyttöä piti pitää narussa Kansallispuiston puolella - unohdin sen pariin otteeseen tosin. Viivi kärsii välillä siitä pienestä johtajanaisen kompleksista eli pyrkii olemaan aina edellä kaikkea. Jos näin ei ole, alkaa kauhea veto. Siinä sai tyttö läähättää, kun pojat eivät aluksi huomanneet asiaa, vaan kulkivat meidän edellä. Onneksi muutaman vastalauseen jälkeen tilanne muuttui ja pääsimme tyttöinä johtamaan porukkaa.

Matka kului siten, että kävelimme aina tietyn matkan ja sitten pojat pysähtyivät aina hyville paikoille kuvaamaan maisemaa. Me tytöt katselimme silloin maisemaa ja kävimme kummastelemassa välillä lunta ja välillä järvien kirkkaita vesiä. Pääsimme muutamaan kuvaankin.

Maisemat olivat mahtavat ja keli mitä mainioin. Valitettavasti aurinkoinen aika on lyhyt jo syksyllä ja loppumetrit kuljimme melkein pilkkopimeässä. Onneksi satuimme juuri sopivaan aikaan valaistulle latupätkälle, joten ei paniikkia pimeän takia tullut. Olin varautunut siihen tosin taskulampulla. *virn*

Autolla takaisin olimme n. klo 18.30. Aikaa meni siis ihan mukavasti reissussa. Kotona olimme sitten tunteroisen päästä. Nukuimme Viivin kanssa autossa koko matkan.


Shelttilenkki sunnuntaina

Pohjois-Suomen Shelttikerho järjestää joka sunnuntai shelttilenkin Haukkukeitaalla. Lähdimme nyt Peten kanssa yhdessä sinne, koska ilmakin oli niin kaunis. Viivi pääsisi näkemään taas rotutovereitaan ja leikkimään niin paljon kuin mieli tekee. Pääsisimme myös harjoittelemaan luoksetuloa, kun ympärillä on hässäkkää.

Viivi oli tietysti automatkasta hieman taas nuupallaan. Matkapahoinvointi on vain pahentunut viime aikoina. Viivin pitää nähdä eteenpäin, että mahan sisus pysyy sisällä. Otin tytön siis etupenkille syliini.

Kun pääsimme Haukkukeitaalle ja Viivi ymmärsi idean, miksi tänne tulimme, haukkuminen alkoi heti jo autossa. Innosta hihkuen tyttö halusi ulos autosta ja kavereiden seuraan.

Lenkki menikin taas niissä merkeissä, että seurasimme kaukaa, kun tyttö vilisti toisten koirien - toisten pentujan kanssa letkan kärjessä. Saimme Peten kanssa Viiviin silloin tällöin kontaktin, mutta suurimmaksi osaksi Viivi oli kuin ei olisi edes huomannut meitä. Hieman se ottaa päästä, suomeksi sanottuna, kun tyttö ei vieläkään hässäkässä tajua, kuka on omistaja. Koulutusta pitää siis jatkaa.

Viikon päästä täyteen tulee se kauniit 5 kk.